Yksi työnohjaajakoulutukseni aikana oppimani uusi käsite on viheliäinen ongelma, englanniksi wicked problem. Viheliäisellä ongelmalla tarkoitetaan ongelmaa, joka on niin monimutkainen, että on vaikea hahmottaa kaikkea, mitä sen ratkaisuun liittyy. Toisaalta ongelman viheliäisyys voi liittyä myös siihen, että tilanne muuttuu koko ajan, tai sitten siihen, että on myös voimia, jotka ikään kuin vastustavat ongelman ratkaisua.
Kirjoittamisen ohjaajana kohtaan jatkuvasti haasteita, jotka tuntuvat tavalla tai toisella viheliäisiltä. Kirjoittamisen kurssilla opiskelija kertoo, että haluaisi kirjoittaa hieman kokeilevan tekstin henkilökohtaisesta aiheesta, mutta ei sitten lopulta rohkenekaan lähettää sellaista minulle tai muille opiskelijoille. Väitöskirjan tekijä sanoo, että aikoo kevään aikana saada väitöskirjansa esitarkastukseen, mutta kertoo myöhemmin ottaneensa vastaan uuden vaativan työpaikan, joka nyt viekin kaiken käytettävissä olevan ajan.
Tällaiset tilanteet ovat totisesti tuttuja myös minulle itselleni kirjoittajana. Juuri nyt kirjoitan periaatteessa peräti kahta kirjaa. Käytännössä valtaosa ajastani menee kuitenkin opetustöihin, tapaamisiin sekä välillä myös tällaisten blogikirjoitusten kirjoittamiseen. En sano, että kirjoittaminen on viheliäinen ongelma, enkä ylipäätään haluaisi glorifioida kirjoittamisen hankaluutta. Silti jotain tällaisia ikuisia ristiriitoja kirjoittamiseen sisältyy,
Ulkoisia ja sisäisiä ristiriitoja
Kaikki tämä sai minut pohtimaan kirjoittamista eräänlaisina jännitteinä, jotka vetävät eri suuntiin, joiden välillä joutuu koko ajan tasapainoilemaan. Edellä kuvaamissani esimerkeissä jännitteet näyttäytyvät ikään kuin kirjoittamisen ja muiden velvollisuuksien tai kirjoittamisen ja muiden halujen välisinä jännitteinä. Kirjoittamattomuus tuntuu liittyvän priorisointiin tai siihen, että jokin muu vetää puoleensa enemmän kuin halu kirjoittaa.
Samalla tuntuu kuitenkin, että kirjoittaminen itsessään hahmottuu toimintana eräänlaisten jännitteiden kautta. Ajatukseni on, että jos nämä jännitteet hahmottaa, voi olla helpompi nähdä, mikä itselle on luontevaa ja mikä vaikeaa. Toisaalta voi olla helpompi hahmottaa, mitä tarvitaan lisää, mitä jännitettä on lisättävä.
Yhtenä innoituksena näille pohdinnoille oli myös jungilaisen analyytikko Toni Wolffin klassinen artikkeli Structural forms of the feminine psyche vuodelta 1934. Artikkelissa hahmotellaan psyykettä neljän vastakkaisiin suuntiin vetävän voiman kenttänä. Artikkelin ajatukset on esitelty hyvin tässä kirjoituksessa.
Wolffin mallin inspiroimana kirjoittamiseen voi hahmotella neljä voimaa, jotka asettuvat kahdeksi vastakkaiseksi pariksi. Voimat ovat sosiaalisuus ja yksinäisyys sekä struktuuri ja inspiraatio. Molemman parin voimat ovat keskenään vastakkaisia tai ainakin vastakkaisiin suuntiin vetäviä. Äärimmilleen vietynä kukin niistä johtaa ongelmiin. Jokaisella voimalla on ikään kuin positiivinen puoli ja pimeä puoli. Jos voimaa ei tasapainota sen vastavoima, vain pimeys vallitsee. Todennäköisesti parin puoliskoista toinen on kullekin meistä helpompi ja luontevampi. Silloin tarvitsemme enemmän sitä vastavoimaa.
Voimat voi hahmotella kaavioksi näin:
Sosiaalisuus
Sosiaalisuus viittaa kaikkeen sellaiseen, jossa kirjoittamiseen liittyy muita ihmisiä. Joskus näillä ihmisillä on jokin muodollinen rooli kirjoitushankkeessa, ja he voivat olla jollain tavalla myös omalta osaltaan vastuussa siitä. Opinnäytteen ohjaaja lukee käsikirjoituksen ja kommentoi sitä. Kustannustoimittaja ehdottaa käsikirjoitukseen muutoksia ja toimittaa tekstin sitten taittajalle soveltuvaan muotoon. Lehden toimituspäällikkö odottaa artikkelia ja naputtelee sormiaan deadlinen lähestyessä.
Toisinaan kirjoittamisen opetus voi tarjota tämän sosiaalisen ulottuvuuden. Esimerkiksi perustutkinto-opiskelijoille pitämilläni kursseilla tekstit kirjoitetaan opettajalle tai sitten muut opiskelijat lukevat tekstin ja antavat siitä vertaispalautetta. Kirjoittamista opiskellessa sosiaalisuus toteutuu kurssin osana, mutta sosiaalisuus voi olla myös vähemmän muodollista, esimerkiksi kahden kirjoittajan tapaaminen lounaalla.
Ihminen on sosiaalinen eläin. Tarvitsemme kontaktia muihin ihmisiin. Kirjoittamisen sosiaalinen puoli tuo kirjoittamiseen konkretiaa, se ankkuroi meidät meidän ympärillämme olevaan maailmaan. Tällä kaikella on hyvin tärkeä vaikutus kirjoittamiseen. Sosiaalisuuden vastavoima on yksinäisyys, mutta sekin on tärkeä elementti kirjoittamisessa.
Yksinäisyys
Suurimpaan osaan kirjoittamista liittyy melko luontevasti jonkinlainen sosiaalinen ulottuvuus. Vastoin kuin välillä ajatellaan, monet kirjoittamista harrastavat tai kirjoittamaan joutuvat ovat myös luonnostaan varsin sosiaalisia. Tosiasia on kuitenkin se, että kirjoittaminen vaatii aina myös sitä, että istuu rauhassa tietokoneen ääressä, yksin. Mitä vaativampi työn alla oleva teksti on, sitä enemmän ajallisesti vaaditaan sitä, että istuu ja kirjoittaa.
Kirjoittaminen vaatii keskittymistä. Kirjoittaminen vaatii yksinkertaisesti työtä, ja iso osa tuosta työstä on yksinäistä työtä. Sosiaalisuus on yksinäisyyden vastavoima, hyvässä mutta myös pahassa. Kustannustoimittajan kanssa lounastaminen tai kirjoittamisen kurssilla istuminen voi tuoda oivalluksia, mutta kumpikaan ei vielä johda lopulta siihen, että teksti valmistuisi.
Kirjoittamisen lajeissa on toki eroja. Harva istuu koneen ääressä pitkiä aikoja miettimässä Twitter-päivitystä. Toisinaan on myös mahdollista jopa kirjoittaa niin, että istuu toisen kanssa saman koneen äärellä. Silti melkein aina kirjoittaminen vaatii myös hieman pidempiä yhtenäisiä ajanjaksoja, jolloin kirjoittaa yksin. Osalle kirjoittajista tämä kirjoittamisen yksinäisyys on yllättävän vaikeaa. Ylipäätään yksinäisyys on asia, joka vaatii harjoittelua.
Toisinaan sosiaalisuuden ja yksinäisyyden voi ovelasti ikään kuin yhdistää. Esimerkiksi niin sanottujen kirjoittamistreffien (englanniksi toisinaan Shut up and write!) ajatus on se, että kokoonnutaan yhteen mutta sen jälkeen kukin kirjoittaa. Samaa ajatusta hyödynnetään myös esimerkiksi kirjoitusretriiteillä.
Nykypäivän työelämä on monelta osin sosiaalista yhdessä tekemistä. Yliopisto-opinnoissa korostetaan vuorovaikutusta ja ryhmätyötaitoja. Tämän päivän media on melkein aina sosiaalinen. Silti yksi kiistatta tärkeimmistä taidoista kirjoittajalle on kyky olla ja tehdä työtä myös yksin.
Struktuuri
Sosiaalisuus–yksinäisyys-akselin lisäksi toinen kirjoittamiseen liittyvä jännite liittyy struktuuriin ja inspiraatioon. Myös ne ovat vastakkaisiin suuntiin vetävät voimat. Kirjoittamisen opettajana struktuuri on yleensä aika keskeisessä roolissa opetusta. Ajatuksena tietysti on, että pelkkä aikomus ei riitä vaan tuo aikomus pitää konkretisoida jonkinlaiseksi suunnitelmaksi.
Struktuuri on osittain sitä, mitä perinteisesti kutsutaan ajanhallinnaksi. Tällä voidaan tarkoittaa pidemmän aikavälin suunnittelua, kuten viikko- ja kuukausiaikataulujen tekemistä. Toisaalta struktuuri voi olla myös varsin pienen mittakaavan strukruuria, esimerkiksi pomodoro-tekniikan käyttöä.
Ajan strukturoinnin lisäksi struktuuri voi kuitenkin tarkoittaa rakennetta myös muilla tavoilla. Opinnäytteen tekijöitä kehotetaan melkein aina hahmottelemaan ennen kirjoittamista oman tutkielman alustava sisällysluettelo. Tekstin sisältöä voi lähestyä myös esimerkiksi tarinan rakenteen kautta. Tämän kaiken tarkoitus on luoda struktuuri, jonka sisällä kirjoittaminen sitten tapahtuu.
Struktuuri on tärkeä osa kirjoittamista, sekä prosessin tasolla että tekstin tasolla. Jokainen kirjoittamista yhtään vakavammin harjoittanut tietää kuitenkin, että struktuuri yksin ei riitä. On ihan mahdollista tehdä itselleen yksityiskohtainen viikkosuunnitelma ja todeta sitten, että kirjoittaminen ei maistu eikä etene. Tarvitaan myös inspiraatiota.
Inspiraatio
Nykyaikainen kirjoittamisen opetus hieman kavahtaa ajatusta inspiraatiosta. Tämä tuntuu ainakin osittain vastareaktiolta perinteiselle romanttiselle kirjailijakuvalle, jossa inspiraation tavoittelulla on keskeinen rooli.
Aika usein inspiraatiota haetaan ulkoisista asioista. Dante sai inspiraatiota Beatricesta, jonka hän ilmeisesti tapasi vain kaksi kertaa. Eino Leino ja Aino Kallas saivat molemminpuoleista inspiraatiota suhteestaan. Ville Malja haki inspiraatiota viinasta ja muistelee sitä vieläkin kaihoten. Tällaisten ulkoisten inspiraation lähteiden “käyttämisessä” on pitkä perinne, mutta vaarat ovat myös käsinkosketeltavat, ainakin jos kysytään vaikkapa Aino Kallaksen puolisolta tai Ville Maljan oksennuksia siivonneilta ystäviltä.
Inspiraatiota voi kuitenkin saada aika monenlaisista muistakin lähteistä kuin muista ihmisistä. Yksi keskeinen inspiraation lähde on se, mitä muut ovat kirjoittaneet. On vaikea kirjoittaa ellei lue. Lopulta inspiraatio on jotain kuitenkin vielä kenties hienovaraisempaa ja abstraktimpaa. Se on todellakin struktuurin vastakohta ja vastavoima.
Kirjassamme Riittävän hyvää kirjoittamista yksi haastattelemistamme kirjoittajista, Karoliina Pilli-Sihvola kertoo siitä, että hänen väitöskirjansa valmistui lopulta, kun hän pystyi kirjoittaessaan keskittymään siihen tunteeseen, joka hänelle tulee, kun teksti valmistuu. Karoliina kertoo käyttävänsä tätä menetelmää tai ajattelutapaa nykyisin aina kirjoittaessaan: hän keskittyy tunteeseen, joka tulee, kun teksti on valmis.
Erinomaisessa pienessä kirjassaan The War of Art Steven Pressfield puhuu vastustuksesta, jota tunnemme kirjoittamista kohtaan. Kaikki kirjoittamisen välttely on tuon vastustuksen erilaisia muotoja. Siinä missä Dante, Leino ja Malja projisoivat inspiraation itsensä ulkopuolelle, projisoimme myös vastustuksen itsemme ulkopuolle, kaikkiin niihin asioihin, joita meidän pitää tehdä tai jotka estävät meitä kirjoittamasta. Todellisuudessa sekä inspiraatio että vastustus ovat sisällämme olevia asioita. Projektioiden ulkoistaminen vain konkretisoi niiden hahmottamista ja niihin suhtautumista.
Struktuuri on yksi asia, joka auttaa vastustukseen. Pressfield siteeraa Somerset Maughamia, joka on sanonut, että inspiraatio iskee häneen joka aamu kello yhdeksän, kun hän istuutuu työpöytänsä ääreen. Silti pelkkä struktuuri ei riitä. Inspiraatiota pitää kutsua luokseen myös muilla tavoin. Pressfield aloittaa itse työpäivänsä lausumalla Odysseian ensimmäisen laulun alun, rukouksen muusalle.
Olen kuunnellut viime aikoina Emily Wilsonin uutta vuonna 2017 ilmestynyttä englanninkielistä käännöstä Odysseiasta äänikirjana. Lukijana siinä on näyttelijä Claire Danes. Käännös on mahtava ja yllättäen englanninkielisenäkin paljon helpommin lähestyttävä kuin mikään suomenkielisistä versioista. Claire Danes kuulostaa ja näyttää Pallas Athenelta. Vai onko Athene sittenkin Wilson pöllö-t-paidassaan ja meanderikorussaan?
Tässä rukous muusalle, Wilsonin versiosta suomeksi käännettynä:
Kerro minulle monimutkaisesta miehestä.
Muusa, kerro siitä, kuinka hän harhaili ja eksyi,
kun hän oli tuhonnut Troijan pyhän kaupungin,
minne hän meni ja kenet hän kohtasi,
kerro tuskasta, jota hän koki meren myrskyissä,
ja siitä, kuinka hän teki kaikkensa, jotta pelastaisi henkensä
ja saisi tuotua miehensä takaisin kotiin.
Hän ei pystynyt suojelemaan heitä; typerykset,
he söivät Auringon jumalan karjan,
ja jumala esti heitä palaamasta kotiin.
Jumalatar, Zeuksen lapsi,
kerro tuo vanha tarina nyt niin, että se sopii meidän aikaamme.
Etsi alku.