Äidinkielen ylioppilaskoe lähestyy, ja kymmenien tuhansien abiturienttien kokema jännitys alkaa tuntua ilmassa. Tällä viikolla rohkea ylioppilaskokelas lähestyi minua. Hän sanoi olevansa epävarma sen suhteen, ovatko loppusoinnut kielen ilmiö vai rakenteellinen piirre. Kuten tavallista, en tuossa tilanteessa ehkä osannut heti jäsentää vastaustani kovin hyvin. Jäin kuitenkin miettimään kysymystä ja päätin kirjoittaa siitä hieman tarkemmin.
Ajatus siitä, että loppusoinnut ovat JOKO kielen TAI rakenteen ilmiö on tyypillistä mustavalkoista ajattelua eli, no, joko–tai-ajattelua: ajatus on, että vain toinen vaihtoehto on mahdollinen ja että lisäksi on olemassa jokin lopullinen vastaus, joka pitäisi saada tietoon.
Mustavalkoinen ajattelu on tietysti hyvin tavallista, etenkin nuorilla. Äidinkielen ylioppilaskoe on kuitenkin muiden asioiden lisäksi kypsyyskoe, ja siksi rohkaisisin pyrkimään pois tällaisesta ajattelutavasta. Olisi tärkeämpää pohtia, mitä kieli ja rakenne oikeastaan ylipäätään ovat ja miten loppusoinnut voisivat liittyä niistä kumpaankin.
Olipa kerran
Kirjoitin tätä havainnollistaakseni runon. Siitä tuli loistava:
Olipa kerran kissa,
jolla oli suuri suu.
Siltä pääsi pissa,
ja taivaalla loisti kuu.
On melko helppo huomata runossa käytetyt loppusoinnut eli riimit (kissa–pissa ja suu–kuu). Kielen tasoon ne liittyvät sillä tavalla, että sanat koostuvat äänteistä, kirjoitetussa kielessä kirjaimista. Loppusoinnuissa sanojen lopussa osa näistä äänteistä toistuu (-issa ja -uu).
Riimejä voi luokitella eri tavoin. Tässä runossa molemmissa loppusoinnullisissa sanoissa on yhtä monta kirjainta ja kaikki muut kirjaimet kuin sanan aloittava konsonantti toistuvat. Näitä riimejä voi siis kenties kutsua täysriimeiksi tai täydellisiksi riimeiksi. Myös muunlaiset riimit ovat mahdollisia. Runo voisikin esimerkiksi alkaa näin:
Olipa kerran kissa,
ja sillä kaverina possu.
Tässä säkeiden viimeisiä sanoja ei voi kutsua loppusoinnullisiksi, mutta täysin sattumanvaraisia ne eivät kuitenkaan ole. Molemmissa sanoissa on viisi kirjainta samassa järjestyksessä (konsonantti, vokaali, kaksoiskonsonantti ja vokaali), ja lisäksi tuo keskellä oleva kaksoiskonsonantti -ss- toistuu identtisenä. Tässä sanat ovat myös merkityksiltään hieman samankaltaiset, sillä molemmat viittaavat eläimeen. Tämä tuo sanastoon symmetriaa, vaikka varsinainen loppusointu puuttuukin.
Tässä vielä yksi vaihtoehtoinen versio:
Olipa kerran kissa.
Se asui metsässä, jossa
Tätä versiota taas voisi kenties kutsua puoliriimiksi. Säkeet päättävien sanojen kolme viimeistä äännettä tai kirjainta toistuvat identtisinä, vaikka sanat eivät kuitenkaan täysin “rimmaa”. Esimerkiksi nykyaikaisessa laululyriikassa puoliriimit ovat usein tavallisempia kuin puhtaat loppusoinnut. Vaikka käsitteitä ”täysriimi” ja ”puoliriimi” välillä käytetään, ihan tarkasti määriteltyjä ne eivät ole. Tärkeintä on ymmärtää se, että loppusointujakin on erilaisia.
Erilaisia pareja
Rakenne on käsitteenä laaja, mutta yleisesti ottaen sillä tarkoitetaan sitä, miten teksti muodostaa kokonaisuuden. Lyriikassa on omia tyypillisiä rakenteellisia keinoja, kuten esimerkiksi runon hahmottuminen säkeiksi ja säkeistöiksi. Miten loppusoinnut liittyvät rakenteeseen?
Alussa esitetyssä esimerkkirunossa on kaksi kahdesta säkeestä eli käytännössä rivistä koostuvaa riimiparia. Ne lomittuvat keskenään niin, että rivit 1 ja 3 muodostavat yhden parin ja rivit 2 ja 4 toisen. Tämä on yksi keskeinen piirre tämän runon rakenteessa.
Tällainen rakenne on hyvin tavallinen, mutta monet muunlaiset rakenteet olisivat tietysti myös mahdollisia. Tässä versiossa riimiparin muodostaisivat rivit 1 ja 2:
Olipa kerran kissa,
jolta pääsi pissa.
On kuitenkin vielä ainakin yksi toinen tapa, jolla loppusoinnut vaikuttavat runoni rakenteeseen. Jos katsot alkuperäistä runoa, havaitset, että sen kolme ensimmäistä säettä kertovat kissasta. Neljäs säe poikkeaa kuitenkin aikaisemmista, sillä kissan sijaan siinä kuvataankin miljöötä eli tapahtumaympäristöä ja myös tapahtuma-aikaa. Neljäs rivi on lopulta aika irrallinen muuhun runoon verrattuna. Loppusoinnut ja riimiparin muodostuminen toisen ja neljännen säkeen välillä ovat kuitenkin asia, joka luo runoon rakenteellista yhteneväisyyttä ja tekee siitä kokonaisuuden.
Muita havaintoja
Vaikka esimerkiksi ylioppilaskokeen tehtävänanto keskittyisi juuri loppusointuihin, voi silti olla tarpeellista tehdä jokunen muu huomio runon kielestä ja rakenteesta. Epäolennaisuuksia ei kannata luetella merkkimäärän kasvattamisen vuoksi, mutta kokonaisuuden ja tehtävänannon kannalta relevantit huomiot kannattaa tietenkin selittää.
Kokeessa tärkää on tietysti aina kontekstualisoida vastaus ja mainita tekstilaji ääneen: tämä teksti on lyriikkaa. Oleellista tässä on tuoda esille lisäksi se, että loppusoinnut ovat vain yksi tälle runolle tunnusmerkkisistä lyriikan keinosta ja muitakin on käytössä. Rakenteeseen liittyvä perusasia, joka kannattaa myös ehdottomasti mainita, on tietysti se, että runossa on vain yksi säkeistö, joka koostuu neljästä eri riville asetellusta säkeestä. Runossa ei myöskään ole käytetty mitään tarkkaa runomittaa vaan rivien pituudet ja tavujen määrä on melko lailla hihasta vedetty.
Vielä yksi rakenteellinen huomio, jonka voi tehdä ja jonka voi mainita, ainakin jos rakenteesta kysytään tarkemmin, on runon alku eli Olipa kerran. Tämä tekstin aloitus on kaikille tuttu, kenties se kaikkein tutuin. Se on kuitenkin tyypillisempi muissa tekstilajeissa, lähinnä saduissa, joista se on tähän runoon lainattu.
Runon kielestä voi, niin halutessaan, tehdä myös monia muita havaintoja. Loppusointujen yhteydessä keskeinen huomio on tietysti se, että tässä runossa käytetään suomenkielisen lyriikan perinteen mukaisesti myös itse asiassa aika paljon alkusointua eli allitteraatiota (kerran kissa, suuri suu, pääsi pissa).
Muita kieleen liittyviä yksityiskohtia on vaikka se, että runon kieli on varsin yleiskielistä ja helposti ymmärrettävää. Esimerkiksi kuvallisia ilmauksia tai aukkoja ei runossa juuri ole, ja runon symboliikka on varsin ohutta (kissa ja yö toki liitetään usein yhteen, ja ne voivat, jos niin haluaa ajatella, symboloida jotain). Runossa on mainittu keho (suu) ja jopa ruumiin erite (pissa). Niin halutessaan kieltä voi kenties kuvailla jopa keholliseksi.
Kohosteisuudesta, rakkaudella
Yksi monien kokelaiden rakastama käsite on “kohosteisuus”. Olisin sen käytössä kuitenkin hyvin varovainen. Käsite on, ainakin minun mielestäni, hyvin epämääräinen. Melkein kaikki voi olla kohosteista oikeassa yhteydessä. Kukkula kohoaa ja on ylipäätään kukkula vain suhteessa ympäristöönsä. Jos käyttää käsitettä kohosteinen, olisi mielestäni tarpeen selittää, mihin kohosteisuus suhteutuu. Monet runouden keinot ovat kohosteisia vain suhteessa yleiskieliseen asiatyyliin. Runouden sisällä ne ovat pikemminkin odotuksenmukaisia.
Tässä runossa kenties ainoa sana, jonka minä voisin laskea kohosteiseksi, on sana pissa. Se on kohosteinen, koska se saa kymmenvuotiaan tyttäreni virnistämään kuin irvikissa. Ja huomaathan, miten huumori syntyy, tässäkin, siitä, että odotuksia jotenkin rikotaan, vastaan tulee jotain yllättävää. Ja tietysti huumori syntyy ruumiin eritteistä.
Kaipaatko lisää vinkkejä?
Jos kaipaat lisää vinkkejä äidinkielen ylioppilaskokeeseen, katso tämä video, jossa esittelen mielestäni tärkeimmän tavan valmistautua kokeeseen.
Kirjamme Riittävän hyvää kirjoittamista puolestaan sisältää yksityiskohtaisempia vinkkejä kirjoittamiseen ja myös liitteen, jossa kerromme meidän mielestämme tärkeimmät vinkit lukutaidon ja kirjoitustaidon kokeisiin.
Tsemppiä kokeeseen!