Katalyyttinen mekanismi on käsite, jota olen viime aikoina miettinyt hyvin paljon. Oikein käytettyinä katalyyttiset mekanismit lopettavat jahkailun ja saavat aikaan tuloksia. Uskon, että juuri niiden avulla voimme saavuttaa tavoitteemme tai saada aikaiseksi haluamamme muutoksen.
Opin katalyyttisen mekanismin käsitteen alun perin Jim Collinsilta, mutta periaatteessa kyse on meille kaikille tutusta asiasta. Havainnollistan sitä esimerkillä, joka ei liity kirjoittamiseen sitten mitenkään.
Avantoon
Olen monen vuoden ajan kärsinyt toinen toistaan seuraavista flunssista. Pienet flunssat kuuluvat välillä talveen, mutta seitsemäs flunssa saman talven aikana vetää mieltä jo vähän maahan. Olin kokeillut kaikkia helppoja ratkaisuja, kuten C-vitamiinia ja käsien jatkuvaa desinfiointia, mutta turhaan.
Toissa talvena taas yhden flunssan jälkeen valitin asiasta lounaalla työkaverilleni. Hän ehdotti, että aloittaisin avantouinnin. Tiesin heti, että se voisi auttaa. Avantouinti kuulosti nimittäin juuri niin epämiellyttävältä. Mutta tulisinko koskaan tekemään sitä?
Seuraavana päivänä olin parturissa leikkauttamassa hiuksiani. Juttelin parturini kanssa asioista, joista parturin kanssa jutellaan, tällä kertaa flunssasta. Kerroin hänelle työkaverini ehdotuksesta, ja pyörittelimme molemmat päätämme (minun tosin käskettiin heti pitää pääni paikallaan).
Olin juuri lukenut Collinsin katalyyttisiä mekanismeja käsittelevän artikkelin, ja jokin päässäni naksahti. Sanoin parturilleni, että ellen olisi seuraavan kerran parturiin tullessani aloittanut avantouintia, joutuisin maksamaan hänelle 50 euroa sakkoa.
Jo samalla viikolla olin selvittänyt, missä lähin avantouintipaikka on. Reilun viikon kuluttua kävin ensimmäistä kertaa avannossa.
Tuloksiin yllättävillä tavoilla
Katalyyttisiä mekanismeja on monenlaisia, mutta niillä on jotain tyypillisiä piirteitä. Ensinnäkin ne tuottavat tuloksia yllättävillä tavoilla ja tehokkaasti. Katalyyttiset mekanismit myös siirtävät valtaa kokonaisuuden kannalta edullisella tavalla, usein sellaisille, joilla tavallisesti valtaa ei ole. Olen käynyt samalla parturilla jo vuosia, mutta hän ei varsinaisesti muuten ole mitenkään läheinen ihminen minulle. Silti hänestä tuli yhtäkkiä merkittävä henkilö minun flunssanvastaisessa kamppailussani.
Jim Collins on tullut tunnetuksi erityisesti suuryrityksiä käsittelevistä kirjoistaan. Niinpä hän saa usein pyyntöjä konsultointityöhön suurilta yrityksiltä. Hän haluaa kuitenkin ensisijaisesti keskittyä kirjojen kirjoittamiseen, ja niinpä hän on kehittänyt kaksi katalyyttistä mekanismia ajankäyttönsä suojelemiseksi. Ne ovat Neljän päivän sääntö ja Tule Boulderiin -sääntö.
Neljän päivän sääntö tarkoittaa sitä, että Collins on yhden yrityksen käytettävissä korkeintaan neljän päivän ajan vuodessa. Tule Boulderiin -sääntö taas tarkoittaa, että Collins asioi vain sellaisten yritysten kanssa, joiden toimitusjohtaja tulee tapaamaan häntä hänen kotikaupunkiinsa Boulderiin. Boulder on Coloradon osavaltiossa ja aika kaukana yritysmaailman keskittymistä. Yrityksillä olisi kyllä varaa lennättää Collinsia lentokoneella minne vain, mutta jos suuryrityksen toimitusjohtaja suostuu tulemaan Boulderiin, Collins tietää, että yritys on tosissaan.
Kirjoittajan katalyyttiset mekanismit
Mitä muita katalyyttisiä mekanismeja sitten voi soveltaa kirjoittamiseen? Klassinen katalyyttinen mekanismi on tietysti deadline. Kaikki paljon kirjoittavat tietävät, että ilman deadlinea ei useinkaan synny mitään. Seth Godin onkin ehdottanut, että ”deadlinea” pitäisi kutsua ”live-lineksi”, elämänlinjaksi.
Eräs tehokas katalyyttinen mekanismi kokonaisen kirjan kirjoittamiseen on National Novel Writing Month. Se järjestetään kerran vuodessa, marraskuussa, ja sen aikana osallistujat kirjoittavat kokonaisen kirjan yhden kuukauden aikana. Tässäkin tiukka aikaraja ja sosiaalinen paine saavat aikaan tuloksia.
NaNoWriMo:n perustaja Chris Batyn kirja No Plot? No Problem!, jota olen aiemminkin kehunut, on muutenkin hauska kirja erilaisista katalyyttisistä mekanismeista. Baty ei käytä tekstissään termiä katalyyttinen mekanismi mutta esittelee niitä käytännössä monenlaisia. Hauskimpia ovat esimerkiksi seuraavat kaksi:
Valitse jokin epämiellyttävä organisaatio, jonka ideologiaa et voi sietää. Anna ystävällesi rahasumma ja ohjeet antaa tämä raha kyseiselle organisaatiolle, ellei kirjoitustyösi valmistu tiettyyn päivään mennessä.
tai
Tee ystäväsi kanssa sitoumus, että se, kumpi päivän aikana kirjoittaa vähemmän sanoja, joutuu kävelemään korttelin ympäri alusvaatteisillaan.
—
Tässä vielä muutama vinkki katalyyttisten mekanismien kehittämiseen:
1) Pyydä muiden apua katalyyttisten mekanismien määrittelyyn. Pidä
ideariihi ja keksi päättömiä ideoita. Jokin niistä voi toimia.
2) Älä ainoastaan lisää, poista. Älä pelkästään yritä keksiä uusia ideoita ja käytäntöjä tai tapoja. Joskus tehokkaampaa on luopua jostain sellaisesta, mitä nyt teet tai mitä sinulla on.
3) Luo, älä kopioi. Voit ottaa edellä olevista esimerkeistä ideoita ja mallia, mutta
oleellista on kuitenkin keksiä sellaisia keinoja, jotka saavat juuri sinut liikkeeseen.
4) Käytä rahaa mutta käytä muutakin. Raha, esimerkiksi erilaiset sakot tai palkkiot, voi olla tehokas katalyyttinen mekanismi. Koeta ottaa käyttöön jokin sellainen mutta keksi muitakin.
5) Ota käyttöösi useita katalyyttisiä mekanismeja. Valitse useampia mekanismeja, jotka täydentävät toisiaan.
6) Anna mekanismien kehittyä. Et välttämättä heti keksi parhaita ratkaisuja. Hio niitä vähitellen paremmiksi ja ota uusia käyttöön tai luovu toimimattomista.
—
Jim Collinsin katalyyttisiä mekanismeja käsittelevä artikkeli löytyy pdf-muodossa täältä. Hänen esimerkkinsä katalyyttisistä mekanismeista ovat inspiroivia ja hyvin monenlaisista ympäristöistä. Jos teema kiinnostaa sinuakin, lue artikkeli.
Nyt tietenkin haluamme vielä tietää, onko avantouinti vähentänyt flunssiasi.
On vähentänyt! Mutta jotta se auttaa, avannossa pitää käydä säännöllisesti, ainakin kolme kertaa viikossa. Jotta se on mahdollista, siitä pitää tulla rituaali. Ja se taas on kokonaan toisen artikkelin aihe… 🙂
Hei, tämä ei ehkä ole tarkalleen ottaen katalyyttinen mekanismi, mutta auttoi joka tapauksessa.
Minulla oli opiskeluaikana aika paha esiintymiskammo ja jännitin opiskeluun liittyviä keskustelutilanteitakin. Kehitin itselleni mielikuvan, että minua on pitkän aikaa jotenkin estetty kommunikoimasta muille. Niinpä aina kun avasin suuni, kuvittelin, että ”nyt vihdoin SAAN mahtavan tilaisuuden puhua eikä kukaan voi estää minua!!” Väitöskirjan lektionkin, jota pelkäsin kuollakseni, markkinoin itselleni niin että nyt saan 20 minuuttia aikaa ja kaikkien TÄYTYY kuunnella minua eivätkä he voi mennä karkuun… Tämä mielikuva auttoi osallistumaan vuorovaikutukseen. – Siitä tosin saattoi jäädä hieman turhan painokas ja vähän paasaava nuotti puheeseen, mutta en tiedä onko se suuri haitta verrattuna siihen ettei saisi sanottua mitään…
Tämä on auttanut minua kirjoittamisessakin, modaliteetin vaihtaminen ”täytymisestä” ”saamiseen”.
Kiitos kommentista, Sanna! Olisi itse asiassa mukava kuulla muiltakin vielä omista suosikkimekanismeista!
Katalyyttisille mekanismeille, sellaisina kuin Collins ne määrittelee, on tunnusomaista se, että ne ikään kuin pakottavat tuloksiin. Tuo mielikuva siitä, että minua on estetty puhumasta, voi varmasti toimia juuri noin: tulee pakko puhua!
Itse asiassa minullekin tulee nyt mieleen tapauksia, jolloin työskentely on alkanut sujua, kun olen muuttanut suhtautumistani johonkin asiaan (esim. ”tämä pitää tehdä” > ”teen tätä pelkästään itselleni”). Jonkinlainen päänsisäinen katalyyttinen mekanismi… ?
Hei Kimmo
minua jäi kiinnostamaan sitten taas tuo rituaalin ajatus, johon päätit tekstisi. Monesti rituaalista puhutaan jonkin ”aidon” vastakohtana: jokin asia on ”vain rituaali”. Toisto toiston vuoksi, jotain jonka alkuperäinen tarkoitus on jo unohtunut toistamisen alle tms.
Mutta olisikin kiva puhua rituaalin merkityksestä myönteisemmin: mitä merkityksellistä rituaalissa on ja mitä varten ihmiset tarvitsevat rituaaleja. Odottelen rituaali-pohdintaasi!
Ehkäpä juuri toistaminen voi tihentää tai rikastaa merkityksiä, tehdä asiasta ”suuremman”? Emotionaalisesti merkityksellisemmän?
no niin, kirjoittamisiin…!
Rituaali on aikaan (ja ehkä paikkaan) sidottu toiminta, jolla on merkitystä. Sellaisia uskonnollisetkin rituaalit alunperin ovat. Se, että rituaaleista saattaa tulla tyhjiä, on sitten tavallaan toinen asia.
Taustalla on se huomio, että ihmisellä on hyvin rajallinen kyky ponnistella tietoisesti. Jos meidän täytyy koko ajan miettiä: ”Kirjoitanko (tai urheilenko) tänään vai huomenna, aamulla vai illalla, kotona vai töissä?” jne., energiaa kuluu itse suorituksesta, ja lisäksi on todennäköisempää, että homma jää kokonaan tekemättä.
Kun asioista tekee ”rituaaleja”, niitä ei tarvitse erikseen miettiä. Esim. ”Kirjoitan joka aamu kaksi tuntia gradua” tai ”Kirjoitan blogiartikkelin aina maanantai-iltaisin.”
Opin rituaalin käsitteen Jim Loehrin ja Tony Schwartzin kirjasta The Power of Full Engagement. Olen kirjoittanut rituaaleista hieman Gradutakuu-kirjassa sekä täällä (linkin takana olevassa artikkelissa käsitelty onnellisuustutkija Tal Ben-Shahar viittaa Loehriin ja Schwartziin rituaaleista puhuessaan).
Viime aikoina olen hehkuttanut Switch-kirjaa. Siinäkin puhutaan katalyyttisistä mekanismeista ja rituaaleista, mutta eri termeillä (’Tweak the Environment’ ja ’Build Habits’).
Hei
ahaa – no, minäkin kutsuisin tuota ”tavaksi”…
Rupesin itse enempi miettimään ”rituaali” -termiin liittyviä sosiaalisia merkityksiä. Joskus esim ryhmätilanteissa rituaalit tuntuvat sisältävän juuri toisteisuutensa kautta jotain erityistä latausta.
Mä tykkään tosta rituaali-termistä, koska siihen sisältyy se ajatus merkityksellisyydestä. Rituaali on myös ”pyhä”, eli sitä ei saa siirtää esimerkiksi hammaslääkärikäynnin takia.
Ymmärrän kyllä, jos ”tapa” tai joku muu termi miellyttää enemmän. Tosin voihan ihminen tehdä asioita myös ”tavan vuoksi”.
Joo, katotaan, ehkä mun pitää kirjoittaa tästä oma pikku artikkeli vielä! 🙂
Mielenkiintoinen juttu, Kimmo!
Luin juuri Czikstentmihalyin ”Onni” kirjaa, jossa käsitellään samantyyppisiä ilmiöitä. Erityisesti kiinnostavia ovat nuo mainitsemasi kuusi kohtaa: Ne ovat todella olennaisia ihmisen henkisessä ja älyllisessä kehityksessä. Erityisen olennaista on nimenomaan järjestelmien ja mekanismien yhteensulautuvuus ja kyky tehdä se. Se vaatii kovasti työtä, mutta kannattaa. Mm. Itse olen tutkinut ja kehittänyt John Nashin loisteliasta peliteoriaa romaanirakenteen järjestelmäksi, ja se toimii myös monessa muussa seikassa – hupaisia, antoisia löytöjä, joista on paljon hyötyä niille, jotka haluavat arvostaa.
Myös tuo rajallinen kyky ponnistella tietoisesti on tärkeä pointti: Nimittäin Cziksentmihalyi painottaa, että avoin suhtautuminen lisää Flow´n mahdollisuutta, jolloin spontaani, vaistonvarainen havainnointi nousee potenssiin kymmenen. Tällöin ihminen elää osittain vaistollaan, eikä pohdi kaikkea älyllisellä tasolla: Älyllisyys on loppupään järjestävä ominaisuus, jossa vaistolla hankittuja tietoja ja havaintoja järjestetään hyödyllisiksi kokonaisuuksiksi.
Olennaista on kuitenkin se, että ihminen kehittää itselleen mekanismit mm. ongelmanratkaisuun. Niiden kun ei saa olla sovinnaisia ja yleisiä. Molempia vaivaa tietty kaavamaisuus.
Muuten, tästä tuli vielä mieleen:
1) Pyydä muiden apua katalyyttisten mekanismien määrittelyyn. Pidä
ideariihi ja keksi päättömiä ideoita. Jokin niistä voi toimia.
Scott Thorpe on tutkinut tätä nimenomaista asiaa mielenkiintoisesti. Mm. T.A Edison parahti kerran: ”Helkkari vie, ei täällä mitään sääntöjä ole, täällä yritetään saada vain jotain aikaiseksi!”
Pointti kertoo todella paljon. Toinen tunnettu lausuma on: ”En ole epäonnistunut. Keksin 2000 tapaa, jolla juttu ei toimi.”
Kuten Uusikylä on painottanut seuraavia asioita:
– Virheiden tekemistä ei saa pelätä jos haluaa saavuttaa jotain todella merkittävää.
– Merkittävää oivallusta ei juuri koskaan tajuta siksi välittömästi.
Esimerkiksi Uusikylä otti Galileo Galilein, joka tajusi että maa ei olekaan kaikkeuden keskus. Tämähän oli nerokas oivallus, mutta sitä pidettiin harhaoppina. Tämä ilmiö ei ollut vieras Jonathan Swiftillekään. Maailma ei ole muuttunt miksikään.
Päättömien ideoiden perusolemus ei olekaan aina ”päätön”. Kyseessä on lähestymiskulma, jossa tiettyyn ongelmaan yritetään löytää avain: Näkökulma, joka asettaa ongelman ratkaistavaan muotoon. Tämä siksi, että ratkaisun edellytys EI ole oikea vastaus, vaan sitä edeltävä oikea kysymys. Tätähän ei yleensä ymmärretä, koska mm. ammattikouluissa annetaan valmis ongelma, katsantokanta ja tietty päämäärä tietyillä edellyttettävillä ominaisuuksilla, ja vastauksen tulee päätyä tiettyyn pisteeseen. Todellisuudessa hommahan käätyy itseään vastaan: On hyvä havaita, että nämä ongelmat eivät olisi ongelmia, jos niiden ratkaisumekanismeja ei rajoitettaisi. Tästä syystä opetus on usein hyvin jäykkää, ja tästä syystä kaikki suurimmat keksijät, tiedemiehet ja muut ovat vastustaneet kaavamaisuutta ajattelussa ja opetuksessa. Mm. Edellämainittu John Nash ei mennyt edes Princetonissa luennoille, koska ne olivat hänestä ikävän rajoittavia. Sen sijaan hän työskenteli yksin ja kehitti täysin oman lähestymiskulmansa ongelmiin – ja pokkasi siitä Nobelin 40 vuotta myöhemmin. Sama juttu Einsteinillä. Hän vastusti suunnilleen kaikkea mahdollista – myös ylennyksestä vastaavaa professoria. Kerran sata natsiprofessoria hyökkäsi Einsteiniä vastaan, joka kuittaisi jutun toteamalla: ”Jos olisin ollut väärässä, niin yksikin olisi riittänyt.” Mutta kun ei ollut, ja se oli asian ydin. Mistään kun ei maailmassa rangaista yhtä paljon kuin nonkorformismista.
Tästä kokonaisuudesta katsoen Uusikylä onkin huomauttanut, että ”luovaa lahjakkuutta on niin vähän.” (Lahjakkaiden kasvatus, WSOY)